Madagaskar - mitä koin, mitä tein



Posted on 22 November 2010  | 
Pari vuotta sitten lähdin silmiä avaavalle matkalle Madagaskariin, ”Vihreään saareen”, joka kirjaimellisesti palaa poroksi silmiemme edessä. Eroosio on muuttanut saaren väriä, jota nykyään kutsutaan punaiseksi saareksi. Olin päättänyt, että haluan vapaaehtoistyöhön ja koska WWF:n työ on aina kiinnostanut minua, lähetin hakemuksen Kansainvälisen WWF:n järjestämään ”Explore!” ohjelmaan. Hakemukseni hyväksyttiin ja olin yksi kuudesta tytöstä, jotka saivat tämän ainutlaatuisen mahdollisuuden nähdä miten WWF:n työ toimii kehittyvässä maassa.

Saavuimme Antananarivoon Madagaskarin pääkaupunkiin, jossa vietimme muutaman päivän.
Matkamme ensimmäinen etappi oli Andapa jossa WWF:llä on toimisto. Matkalla lentokentältä Andapaan, istuessamme kolme takakontissa sekä kolme taka- ja etupenkillä, saimme ihailla Andapan seudun kauniita maisemia. Kaikkialla oli vihreää ja rehevää metsää, jokia kiemurteli siellä täällä, riisiviljelmiä levittäytyi silminkantamattomiin, ihmisiä, kanoja, koiria, zebuja (lehmiä) käveli autotiellä ja pari kertaa saimme haukkoa henkeä kun tuli täpäriä tilanteita. Andapa sijaitsee laaksossa korkeiden vuorten ja kahden suuren kansallispuiston, Marojejyn ja Anjanaharibe-sud:in, ympäröivänä. Täältä löytyy 11 makilajia 50:stä ja sen takia alue on Madagaskarin biodiversiteetin kannalta hyvin tärkeä.

Parin Malagassi oppitunnin jälkeen matkamme jatkui n. 30 km Andapasta pieneen kylään nimeltä Ambodivohitra (matka kesti kolme tuntia ajaa!!). Siellä asuimme isäntäperheissä ja tehtävänämme oli auttaa pientä paikallista luonnonsuojelujärjestöä ”Amis des lemuriéns” (Makien ystävät) tehostamaan toimintaansa. Tehtävä tuntui suurelta ja vaikealta, minulla kun ei ole luonnonsuojeluun liittyvää koulutusta. Sitä paitsi olin ensimmäistä kertaa Afrikassa ja kehittyvän maan ongelmat ja olosuhteet olivat täysin uusi kokemus minulle. Ihmisten kanssa oleminen ja kommunikoiminen sekä heidän elämäntapaansa tottuminen oli jo tarpeeksi haastava tehtävä. Myös ihmisten odotukset meitä kohtaan olivat vaikeita jollei mahdottomia toteuttaa. Intohimoa ja halua pelastaa Madagaskarin luonto heiltä kyllä löytyy. He pyysivät meiltä rahaa, videokameroita, tietokoneita, kameroita ynnä muuta kallista varustusta, jotta he voisivat dokumentoida elämäänsä ja katoavaa luontoaan ja tiedottaa maailmalle Madagaskarin ongelmista. Kun he ymmärsivät ettemme pystyneet antamaan tätä kaikkea heille, he sanoivat että sitten me saamme tiedottaa koko maailmalle heidän ongelmistaan ja lähettää apua.

Yritimme valistaa heitä m.m. kompostoimaan ja pyrimme saada ”makien ystävät” ymmärtämään että heidän pitää aloittaa pienistä asioista pelastaakseen elinympäristönsä. Kyläläisten valistaminen luonnon tärkeydestä ja ennen kaikkea Madagaskarin ainutlaatuisuudesta olisi ensimmäinen askel. Koin itseni liian tietämättömäksi sanomaan heille mitä pitäisi tehdä.

Ymmärsin miten vaikeaa on löytää tasapaino kehitykseen, luonnonsuojeluun ja ihmisen olemassaoloon. Miten kerrot ihmiselle, ettei saa kaataa puita, kun hän tarvitsee sitä keittääkseen ruokaa? Miten sanot että taloja voisi rakentaa tiilestä, kun sen alueen maaperä ei sovellu tiilen tekemiseen? Tai miten selität, että metsä joka ulottuu oven ulkopuolelta silmän kantamattomiin on olemassa ainoastaan pienessä osassa Madagaskaria? Jotta ihmiset voisivat muuttaa elämäntapaansa heille on annettava vaihtoehtoja nykyiseen elämäntapaansa.

Paikallisten ihmisten valistamiseen tarvitaan paikallisia ihmsiä, he ymmärtävät toisiaan parhaiten. Onneksi WWF Andapan toimistossa on pelkästään paikallisia työntekijöitä.
Ne 12 päivää, jotka vietin isäntäperheessäni oli matkan kaikkein antoisinta ja opettavaisinta aikaa. Malagassit ovat iloista ja rakastavaa kansaa ja he arvostavat suuresti ulkomaalaisia ja ottavat ilomielin vastaan kaikkea apua ja valistusta mitä me heille pystymme antamaan.

Tämän intensiivisen jakson jälkeen matkustimme pitkän matkan Andapasta koko pohjois-Madagaskarin ympäri Ambatorihaan. Matkan aikana kauhistuin, koska heti Andapan ulkopuolella maisema muuttui vihreästä metsästä punaiseksi, kuivaksi ja pölyiseksi aroksi. Kolmen päivän ajomatkan jälkeen saavuimme vihdoinkin Ambatorihaan, jossa oli määränä järjestää festivaali ”Journée des lémuriens” (Makien päivät). Tämän festivaalin tarkoituksena on valistaa kyläläisiä WWF:n olemassaolosta. Hauskan ohjelman kautta (m.m. jalkapallo-, pyöräily-, laulu- ja runokilpailuja, maratooneja, viestijuoksuja, leikkejä ja elokuvia) WWF innostaa ihmisiä luonnonsuojeluun. WWF haluaa että ihmiset itse oivaltavat mitkä ongelmat heillä on ratkottavana. Siten he todella haluavat löytää ratkaisuja ongelmiin ja samalla he edistyvät kehityksessään. Oli kiehtovaa nähdä miten WWF sai ihmiset innostumaan ja todella uskomaan mahdollisuuksiinsa auttaa luontoa ja makeja katoamasta. Meidän kuuden vapaa-ehtoisen tehtävänä oli pääasiassa vetonaulana oleminen. Ja me todella herätimme ihmisten huomion! Meitä seurasi aina joukko lapsia, eikä katseilta päässyt koskaan pakoon.

Neljän festivaalipäivän jälkeen saimme pari lepopäivää ja teimme kaikki tarvittavat hankinnat matkan seuraavaa osiota varten. Seuraavana määränpäänä olivat pienet kylät Analila ja Antilongo jotka tuntuivat olevan keskellä ei mitään. Siellä ei ollut saatavana hedelmiä eikä vihanneksia joten söimme riisiä ja papuja kolme kertaa päivässä. Tehtävämme näissä kylissä oli perustaa järjestö kantamaan vastuuta kylän lähellä sijaitsevasta metsästä, sillä WWF:n tarkoituksena on ojentaa metsä kyläläisten käsiin. Tämän jälkeen teimme metsäinventaarioita molempien kylien lähimetsissä. Laskimme siis puita ja puulajeja useammassa pienessä ruudukossa ja WWF laski sitten niiden perusteella kuinka paljon puita kyläläiset saavat kaataa. Saimme vapaa-ehtoisina ainutlaatuisen mahdollisuuden nähdä Madagaskarin metsää paikallisten silmin ja opimme ymmärtämään näiden ihmisten ja metsän yhdessäelon vaikeuden ja tarpeellisuuden.
Metsää ei ollut paljon enää jäljellä näissä kylissä ja ihmiset tajusivat että heidän on pakko hoitaa metsää paremmin jos he myös tulevaisuudessa haluavat pärjätä ja elää hyvin.
Kahden viikon jälkeen olimme tehneet työmme näissä pienissä kylissä ja kävelimme kolmen tunnin matkan takaisin Ambatorihaan ja kuuden päivän odotuksen jälkeen pääsimme lähtemään kaupunkiin nimeltä Antsohihy.

Oli kuukausi siitä kun lähdimme Andapasta, kuukausi ilman mahdollisuutta puhelinkontaktiin kotiin ja kuukausi ilman minkäänlaista hygieniaa. Oli todella outoa pestä kädet, mennä suihkuun, katsoa peiliin, sammuttaa ja sytyttää valot, kuulla autojen ääniä/musiikkia ja käydä internetissä. Ja kun me loppujen lopuksi pääsimme takaisin pääkaupunkiin istuin suu auki autossa, oli niin outoa nähdä kaupunkilaiselämää enkä osannut enää käyttäytyä liikenteessä.

Madagaskarin ihmisten köyhyydestä tuli meidän kuuden tytön arki. Siitä tuli niin itsestäänselvä elämänmuoto että en välttämättä pysty sanoin kuvaamaan sitä. Nämä ihmiset tekivät minuun kaikkein suurimman vaikutuksen matkan aikana. Heidän jatkuva ilo, myötätunto ja kärsivälliyys yllätti minut kerta toisensa jälkeen.

Subscribe to our mailing list

* indicates required